Kun Herra X sai maistaa kustakin kulhosta

19.5.2010 | Teksti: Reijo Ikävalko

Kun puhelimet aikoinaan tekivät tuloaan toimituksiin, niitä vastustettiin ankarasti ja väitettiin niiden häiritsevän työntekoa. Tottahan se on.

Nuoremmat toimittajat eivät taida tietää, että sellainenkin kuin latojien ammattikunta on ollut olemassa. Nythän toimittajan teksti sujahtaa suoraan omalta tietokoneelta eteenpäin, eikä latojia enää ole tarvittu muutamaan kymmeneen vuoteen. Noina kultaisina aikoina oli aina turvallista mennä latojan selän taakse ja väittää hänen tehneen virheen, jos itse oli sattunut munaamaan. Kirjoittamaton sääntö olikin, ettei latoja saanut ajatella, mutta jos näin pahasti sattui käymään, saattoi tekstissä ollut Hera-jumala muuttua Herra Jumalaksi. Ja jos muikusta tuli jotakin l-voittoista, se oli ilman muuta latojan vika. Puhumattakaan ”Ponnen huorien maastojuoksuista”.

Mistähän muuten johtuu, että toisten tekemät virheet naurattavat, mutta omat eivät yhtään? Kun televisiokuuluttaja kertoo, että seuraavaksi meille laulaa Mauno Koivisto tai kun formulaselostaja puhuu koko ajan Ronacon muhtinaasta, se on yhtä lystiä se.

Mutta kun itse Hämeen alueradion suoria alueuutisia lukiessani puhuin Vammalan yliopistosta, kun piti puhua Tampereesta, ei enää naurattanutkaan. Paitsi vanhoja koulukavereita Vammalasta.

Kerran kirjoitin ihan vakavissani, että herra X oli valittu komitean puuttuvaksi jäseneksi seuraavaksi vuodeksi. Nyt sille voi jo nauraa, mutta oli se sen verran nolo moka, että muistan sen yhä vuosikymmenien takaa. Kesätoimittajakollega puolestaan hehkutti, että seurakunnan järjestämien salaattikurssien jälkeen kaikki osanottajat saivat maistaa kustakin kulhosta. Siitä minä ja moni muu saimme remakat naurut jo silloin, seurakunnan väkeä ehkä enempi itketti.

Toimittajan työ oli ennen vanhaan paljon leppoisampaa kuin nykyään. Jos jotakuta ei saanut puhelimella kiinni, asialle ei voinut mitään. Ainoa konsti nopeaan lähestymiseen oli sähkösanoma, mutta jos asianomainen ei ollut paikalla, siitäkään ei ollut apua. Ja kun haastateltavaa ei saanut kiinni, saattoi lähteä päiväkaljalle hyvällä omallatunnolla.

Pääsin aikoinani opiskelemaan lehdistö- ja tiedotusoppia Tampereen yliopistoon. Tuolloin kyse oli kyllä enemmän tiedostusopista, sillä vallankumousta tehtiin päivittäin. Halusin opiskella samanaikaisesti sekä silloista lehdistö- ja tiedotusoppia että myös tiedotusoppia, joka käytännössä oli radio- ja TV-painotteista. Opettajani vastustivat hankettani ja väittivät, etten tulevaisuudessa saa mistään töitä, koska ainevalikoimani on niin suppea. Kun olin Hymyn päätoimittajana vuonna 1980, sain viimein maisterin paperit valmiiksi. Graduni, kimppasellainen, käsitteli uuden tietotekniikan tuloa lehtien toimitukseen.

Kun menin yliopistoon hakemaan loppumerkintöjä professoreilta Pertti Hemánus ja Kaarlo Nordenstreng, molemmat taatusti tiesivät, missä olin töissä. Kun pyysin käsialanäytteitä herroilta, Hemppa vilkaisi ensin Kallea, sitten minua, ja tokaisi sitten:

– Juu, yhdellä ehdolla. Pistä vuosikerta tulemaan molemmille.
Toteutin professorien toiveen. Maailma oli saanut yhden tiedotusmaisterin lisää.